Maigret'n revolveri
Otava 1960
Le revolver de Maigret 1952
"On kesäkuu Pariisissa. Kaupunki on hiljentymässä kesän viettoon, kun sen rauhan äkkiä rikkoo tärkeän poliitikon murha. Myös Maigret’n kodin rauha häiriintyy. Kunnollisen näköinen, mutta hyvin hätääntynyt nuorukainen soittaa ovikelloa ja ilmoittaa haluavansa tavat komisarion. Rouva Maigret päästää nuorukaisen sisään ja sillä aikaa kun hän valmistaa aamiaista miehelleen nuorukainen katoaa mukanaan Maigret’n revolveri. Maigret’sta alkaa tuntua yhä varmemmalta että tapaukset liittyvät jotenkin yhteen. Jäljittäessään nuorukaista Maigret joutuu jopa matkustamaan Lontooseen."
Eräs tohtori Pardonin potilas tahtoo tavata Maigretin, muttei saavu sovittuun tapaamiseen. Komisario kiinnostuu asiasta ja käy tapaamassa miestä joka väittää olevansa kovin sairas. Portinvartija kertoo nähneensä tämän yöllä viemässä isoa matkakirstua, joka löytyykin Pohjois-aseman matkatavaran säilytyksestä. Sisällä on ruumis.
Käy ilmi, että komisarion revolverin kähveltänyt nuori mies on matkustanut Lontooseen, ja Maigret lähtee myös sinne. Valvoneena ja nälissään, kielivaikeuksien ja kulttuurierojen piinaamana hän odottelee lontoolaisen hotellin aulassa: "Hänellä oli yhtä paha olo kuin onta päivää kestävän ukkoshelteen jälkeen ihmisillä, jotka katselevat toisiaan vihamielisesti ja niin nääntyneinä, että odottaa heidän vain haukkovan ilmaa kuin kalat kuivalla maalla. Maigret huomasi toisinaan tarkkailevansa naapureitaan kuin hän tuntisi heitä kohtaan henkilökohtaista vihaa. Välillä eräänlainen alemmuuden tunne ahdisti hänen rintaansa ja sai hänet ynseän näköiseksi."
Tämä on keskitasoa selvästi parempi Maigret-tarina.
Teosarvio Arvostelevassa Kirjaluettelossa 3/1960: "Tämä Simenonin 29. Suomennettu salapoliisijuttu ei millään tavoin oleellisesti poikkea kirjailijan tavallisesta tyylistä. Tapahtumaketjun alkusysäyksenä on salaperäinen revolverivarkaus itsensä Maigretin asunnossa, ja kunnon tuttavamme joutuu varsin dramaattiseksi paisuvaa juttua selvitellessään aina Lontooseen asti. Tarinan loppu on syvästi inhimillisen Maigret'n arvolle sopiva. Usein toistetuista kirjallisista ansioistaan huolimatta Simenonin tuotanto alkaa mielestäni tältä osaltaan kantaa jo tiettyä massatyön leimaa. Toivottavasti Suomen kirjastot eivät lukeudu niihin, jotka jaksavat innostuneesti ottaa aina uuden Maigret'n vastaan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti