28.6.2018

Sumujen satama

Georges Simenon
Sumujen satama

Otava 1953
Le port des brumes 1932

"Pariisin poliisia on jo puolisen vuotta askarruttanut salaperäinen tapaus: sekä muistinsa, että järkensä menettäneenä löydetty haavoittunut mies, joka osoittautuu tärkeän bretagnelaisen sataman päälliköksi. Komisario Maigret lähetetään saattamaan miestä kotiin. Mies myrkytetään ensimmäisenä yönä, ja tapaus osoittautuu tavallista visaisemmaksi jopa tarunomaisen maineen saavuttaneelle komisariollekin."

Maigret nuuskii tapausta satamakapakasta käsin. "Huone oli huonosti valaistu. Paksun tupakansavun lävitse tuskin näki dominon pelaajia. Tulikuumana hehkuva uuni teki ilmapiirin painostavaksi. Ulkona oli jo melkein pimeä. Sireeni ulvoi yhä ja komisarion piippu korahteli. Maigret nojautui taaksepäin tuolissaan ja yritti ajatuksissaan koota jutun irtonaiset osaset yhdeksi kokonaisuudeksi."

Ilma on sumuinen ja sateinen, illat ovat pimeitä ja Maigret hiiviskelee pilkkopimeässä jopa yöllä. Paikallinen viranomainen, määri, on ylimielinen, eikä Maigret saa häneltä apua. Sataman väki ei suostu puhumaan mitään, mutta sivullisilta saatujen tiedonmurusten ja itsepintaisuutensa avulla hän pääsee selville tapahtumien kulusta. Avukseen hän on joutunut kutsumaan etsivä Lucasin. Tämä joutuu seisomaan tuntikausia kiviaidalla tirkistellen epäiltyjen ikkunasta tapahtumia ja selostaen niitä alhaalla odottavalle Maigretille.

Simenon onnistuu kuvaamaan elävästi sumuista satamamiljöötä ja sen ihmisiä. Tämä onkin keskitasoa parempi Maigret - kirja.  

Maigret vastatuulessa

Georges Simenon
Maigret vastatuulessa

Otava 1961
Le fou de Bergerac 1932

"Maigret on päättänyt lomailla maaseudulla. Makuuvaunutoverikseen hän saa merkillisen miehen, joka kesken matkan hyppää junasta. Utelias komisario syöksyy perään - ja saa kuulan olkapäähänsä. Bergeracissa, pienessä maaseutukaupungissa, hän sairasvuoteeltaan yrittää selvittää mystisen miehen arvoitusta. Mutta paikkakuntalaiset eivät ole erityisen ihastuneita hänen tutkimuksiinsa. Ilmapiiri on jännittynyt, komisariota hoitava lääkäri vaikuttaa hermostuneelta, ja palvelustyttö Rosalie näkee omituisia unia."

Maigret toipuu ampumisesta pienen hotellin huoneessa ja rouva Maigret matkustaa hänen seurakseen. Paikkakunnan oma virkavalta keksii kummallisia selityksiä ampumiseen ja tästä syystä Maigret päättää selvittää jutun itse. Koska hän ei pääse liikkumaan, hän lähettää rouvansa nuuskimaan asianomaisten elinpiiriä. Hän yrittää luoda silmiensä eteen heidän kotinsa ja kyselee muutamilla sähkösanomilla Pariisin poliisista heidän taustatietojaan. Sängyssä maatessaan hän näkee ikkunasta toriaukion ja katselee paikkakuntalaisten touhuja. Tarinaan antaa mukavan sävyn se, että komisario tutkii juttua vaimonsa kanssa yhdessä.

Teosarvio Arvostelevassa Kirjaluettelossa 2/1962: "Maigret joutuu lomamatkallaan pikkukaupunkiin ja keskelle yleistä paniikkia synnyttänyttä rikossarjaa. Komisario haavoittuu yhteenotossaan salaperäisen rikollisen kanssa ja johtaa sitten rikosten selvittämistä vuodepotilaana lähinnä vaimonsa ja eläkkeellä olevan poliisimiehen avustamana. Jutussa on tavallista enemmän kummallisuuksia, mutta Maigret'n tehokas, jääräpäinen työskentelytapa herättää jälleen ihailua."
  

Murha Rivieralla

Georges Simenon
Murha Rivieralla

Otava 1953
Liberty Bar 1932

Tämä on Simenonin seitsemästoista Maigret -romaani. Maigret saa niukkasanaisen toimeksiannon: "Muuan Brown niminen mies on murhattu Cap d'Antibesissa. Sanomalehdet pitivät siitä suurta melua. Olisi hyvä, jos juorut ja turhat puheet saataisiin vaikenemaan. Brown teki sodan aikana palveluksia tiedusteluosastolle."

Antibesissa on vastassa paikallinen etsivä Boutigues. "Boutigues! Nimikin jo kuulosti farssilta" Maigret ei välitä hänen avustaan, vaan liikkuu omin päin linja-autolla Antibesin ja Cannesin välillä tutustuen kuolleen miehen elinpiiriin. "Hän rakenteli jo maailmaa, jonka keskipisteenä olivat Brown ja hänen kaksi naistaan. Se maailma oli tahmea auringosta, mimosan ja hunajaisten kukkien tuoksuista, juopuneista kärpäsistä ja pehmeällä asfaltilla liukuvista autoista."

Australialainen William Brown oli asunut kahden naisen, äidin ja tyttären kanssa huvilassa, mutta katosi kerran kuussa omille teilleen muutamaksi päiväksi tai viikoksi. Maigret kävelee pitkin ja poikin Cannesia ja löytää lopulta paikan, jossa Brown oli viettänyt nuo kuukausittaiset lomapäivänsä. Se oli pieni ja kitulias Liberty Bar, jonka takahuoneessa saattoi emännän tutut istua iltaa. Siellä oli Brown viihtynyt vanhan ja lihavan Jajan sekä nuoren Sylvien kanssa. "Williamin hahmo oli tullut elävämmäksi!"

Maigret selvittää tapahtumien kulun, mutta pitäen mielessään toimeksiannon, hän kertoo etsivä Boutiguelle: "Selvä juttu! William Brownin tappoi tuntematon pahantekijä, joka aikoi ryöstää hänen lompakkonsa."  

Maigret kanavasululla

Georges Simenon
Maigret kanavasululla

Otava 1971
L'écluse no. 1 1933

”Maigret’n osalta juttu alkoi kaksi päivää sen jälkeen kun laivanvarustaja Ducrot oli ongittu kuiville epäonnistuneen hukuttamisyrityksen jälkeen. Laskeutuessaan 13. linjan raitiovaunusta Charentonin katukahviloiden kohdalla Maigret tunsi tapahtumapaikan ja tapauksen vasta teoriassa. Kartan mukaan kaikki oli yksinkertaista: kanava ja sulkuportti oikealla, Cassinin lotja ankkurissa purkauslaiturin vieressä, vasemmalla kaksi katukahvilaa, korkea talo ja kadun päässä pieni tanssipaikka. Sellaiselta se näytti ilman perspektiiviä, ilman taustanäkymiä, ilman elämää. Maiseman sielu oli toisaalla. Se istui nojatuolissa tohvelit jalassa, yöpuku vanhan pikkutakin alla. Sillä oli läpitunkeva katse ja hyökkäävä äänensävy. Heti tavattuaan nuo kaksi miestä, kaksi voimahahmoa – Maigret ja Chartonin itsevaltias keisari Ducrot, tunnistivat silmillään toisilleen totuuden. Ja ”Maigret oli hiljaisessa mielessään iloinen, että ensimmäisen kerran aikoihin oli joutunut tekemisiin ihmisen kanssa johon totisesti kannatti tutustua”

Maigret on viimeistä viikkoa töissä ennen eläkkeelle siirtymistään. Seuraavassa kirjassa hän on jo eläkkeellä. Simenon ilmeisesti ajatteli lopettaa Maigret -sarjansa jo näihin kirjoihin. Kuuden vuoden tauon jälkeen hän kuitenkin jatkoi sarjaa niin, että komisario oli taas hieman nuorempi ja täydessä työn touhussa.

Charentonin alue sijaitsee Pariisin keskustan välittömässä läheisyydessä Seinen ja Marnen haarassa. Tarinan päähenkilö, köyhistä oloista lähtöisin oleva laivanvarustaja kuvataan vastenmieliseksi ja tämä lyö leimansa koko kertomukseen. Maigret liikuskelee vähäpuheisena murhayrityksen ja parin onnistuneen murhan tutkimuksissa. Tarina ei ole kiinnostava ja päähenkilön käytös tekee kirjasta perin ikävän.

Teosarvio Arvostelevassa Kirjaluettelossa 7-8/1971: "Tällä kertaa Maigret on tavallista enemmän vain sivulta seuraajan ja myötäeläjän osassa, sillä varsinaisena "katseenvangitsijana" on ihmisenä monimutkainen ja värikäs laivanvarustaja, voimahahmo sekä hyvässä että pahassa. Pääpaino on itse uransa luoneen voimaihmisen laadussa ja traagisissa perhesuhteissa, ja rikos on kuvauksellisesti toissijainen ja luonnollinen seuraamus miehen olosuhteista. Miljöökuvaus on jälleen niin elävää, että sataman ja kanavan sumun ja veden lemun miltei tuntee sieraimissaan."

Maigret ja sukulaispoika

Georges Simenon
Maigret ja sukulaispoika

Otava 1957
Maigret 1934

Tämä kirja sijoittuu kirjoitusjärjestyksessä Simenonin Maigret-kirjojen alkupuolelle, mutta Maigret on tässä jo eläkkeellä. Myöhemmissä tarinoissa hän on taas vuosia nuorempana edelleen komisariona Pariisin rikospoliisissa. Hänen sukulaispoikansa on nyt Pariisin poliisin palveluksessa ja tulee eräänä yönä hädissään Maigretia tapaamaan tämän maaseudulla olevaan eläkepäivien asuntoon. Poika on tyrinyt erään murhatapauksen tutkimuksen ottamalla murha-aseen käteensä ja lähtemällä pakoon tapahtumapaikalta. Maigret lähtee pojan kanssa Pariisiin ja kehottaa poikaa kertomaan kaiken esimiehilleen totuuden mukaisesti. Poika pidätetään epäiltynä murhasta, mutta Maigret tutkii tapausta omin päin.

Käy ilmi, että ovela rikollinen joukkioineen on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tehnyt kokemattomasta poliisimiehestä syntipukin järjestämällä sopivasti silminnäkijän todistamaan tätä vastaan. Maigret ei voi viedä epäiltyjä poliisikamarille pitkään ja painostavaan kuulusteluun kuten virassa ollessaan. Hän etsiytyy kuitenkin näiden kantakapakkaan ja tuijottaa itsepintaisesti heitä lannistaen heidän itseluottamuksensa. Hän lähtee seuraamaan sitä, joka vaikutti joukkion heikoimmalta lenkiltä. Öisillä kaduilla tapahtuva varjostus päätyy rikollisten yritykseen ajaa Maigretin ylitse autolla. Uhriksi joutuu kuitenkin heidän rikostoverinsa, joka loukkaantuu. Tämä ei kuitenkaan suostu todistamaan kavereitansa vastaan. Kokematon tutkintotuomari on aivan voimaton rikollisten kieltäessä kaiken. Maigret saa hieman apua entisiltä työtovereiltaan ja virittää konnalle ansan. 


Maigretin sukulaispoika palaa kotiseudulleen ja Maigret itse jatkaa leppoisaa oleiluaan vaimonsa kanssa maaseudulla.
Ikävänä piirteenä tässä keskitason Maigret -tarinassa on päähenkilön yletön ryypiskely. Sama pätee tietysti moniin muihinkin Maigret - tarinoihin.
  

Tuomarin talo

Georges Simenon
Tuomarin talo

Otava 1993
La maison du juge 1940

"Maigret on lähetetty syrjäisen Guconin keskuspoliisin palvelukseen – lähinnä tappamaan aikaa Café Français’n biljardipöydän ääressä.
Pian Maigret saa biljardilyöntejä kiinnostavampaa pohdittavaa. Pieni kurttuinen eukko kertoo miehensä nähneen naapurin talossa ruumiin. Naapuri on entinen Versailles’n rauhantuomari, joka asuu kauniin ja kiusallisen estottoman 23-vuotiaan tyttärensä kanssa.
Maiget’n tutkimukset tuomarin talossa paljastavat myös toisen, ajan hiekkaan haudatun rikoksen…"

"Hän ei ollut valittanut kenellekään. Ei edes rouva Maigret tiennyt, miksi hän oli joutunut epäsuosioon ja saanut nimityksen keskuspoliisin komisarioksi Luçoniin." Pariisilaiskomisariolla ei ole paljoakaan tehtäviä uudessa paikassaan. "Hän ajatteli rikospoliisin ja tuvallisuuspoliisin äskeistä sulautumista ja eräitä kahnauksia jotka...Luçon! Hänet oli komennettu Luçoniin jossa..."

Sitten eräs nainen tulee rannikolta ja kertoo nähneensä ruumiin erään tuomarin talossa. Maigret lähtee hänen kanssaan Aiguilloniin ja pääsee taas keskelle kaipaamaansa toimintaa.

"Maigretilla oli kasvoillaan hänen härkäpäisin ja ärein ilmeensä, mutta tosiasiassa hän kieriskeli lähes nautinnollisesti tässä jutussa, joka hänen karkotuspaikassaan Luçonissa tuli hänelle kuin taivaan lahja. Hän oli kuin hylje, joka sirkuksissa temppuiltuaan, oli palannut jäämeren hyisiin vesiin! Milloin hän oli viimeksi saanut tulla vieraaseen taloon kuten äsken, nuuskia, astella edestakaisin massiivisena ja kärsivällisenä, kunnes ihmisten ja esineiden sieluissa ei enää olisi hänelle mitään salaisuuksia?"

Aiguillonilaisten simpukanviljelijöiden sekä Versaillesista muuttaneen tuomarin perheen välisiä suhteita selvitellessään Maigret on karkotuksestaan huolimatta taas omassa elementissään. Simenon kirjoitti kuuden vuoden tauon jälkeen taas melko mukavan Maigret -tarinan.

Maigret ja hotellin kahvinkeittäjä

Georges Simenon
Maigret ja hotellin kahvinkeittäjä

Otava 1959
Les caves du Majestic 1942
 

Hotelli Majesticin kahvinkeittäjä, Prosper Donge tuli eräänä aamuna tavalliseen tapaan työhönsä. "Miksi Prosper Donge tuli avanneeksi kaapin numero 89, jolla ei ollut omistajaa ja joka ei ollut lukossa? - Minä vain tulin avanneeksi sen, kun se oli raollaan. En ajatellut mitään.
Mutta siinä kaapissa oli ruumis, joka oli työnnetty sinne pystyasennossa ja lyyhistynyt kokoon. Uhri oli nainen, nuorehko: kolmissakymmenissä, hyvin vaalea."

Maigret tulee tutkimaan tapausta ja uhri osoittautuu erään rikkaan amerikkalaisen hotellivieraan, herra Clarkin vaimoksi. Tapansa mukaan Maigret penkoo tapahtumiin liittyvien henkilöiden taustoja. Tutkintotuomari määrää kuitenkin ruumiin löytäneen Dongen pidätettäväksi ja pitää juttua melkein ratkaistuna. Hän antaa Maigretille ohjeita:

"- Luulen, että olisi paras teidän jättää se silleen. Tarkoitan sikäli kun herra Clark ja hänen palveluskuntansa on kysymyksessä.
Maigretin huulilla välkkyi hienoinen hymy.
- Mister Clark tuli käymään luonani iltapäivällä opettajattaren kanssa. Mies on aika huomattava henkilö. Ennen hänen käyntiään minulle soitettiin Yhdysvaltain lähetystöstä ja suositeltiin häntä joka suhteessa. Tehän ymmärrätte? Sen vuoksi on syytä välttää selkkauksia."

Maigret kuitenkin jatkaa tutkimuksia ja saa amerikkalaiselta turpiinsa. "Minä koputin kohteliaasti ovelle ja tiedustelin niin kohteliaasti kuin mahdollista kunnioitettavalta henkilöltä, joka oli sisällä, voisinko tavata herra Clarkia. Sen jälkeen minä menin alas tanssisaliin juodakseni lasin olutta. Silloin tämä herra, joka on itse paikalla, katsoi sopivaksi iskeä minua nyrkillä leukaan."

Maigret on oikeilla jäljillä etsiessään murhan syytä asianomaisten menneisyydestä. Hän viettää myös paljon aikaa katselemalla hotellin keittiöväen kiireisiä puuhia. Lopulta hän pidättää erään hotellin työntekijöistä ja kuulustelee häntä toimistossaan. Maigret -jutuissa on väkivalta poliisitutkinnassa harvinaista. Maigret jo sai herra Clarkin nyrkistä ja nyt kuulusteltava saa kokea saman.

Yllä olevaa kohtausta lukuun ottamatta tarina noudattaa tavanomaista Maigret -kirjojen kaavaa. Ja hyvä niin, kyseessä on hyvää keskitasoa oleva Maigret - tarina.